Jukka Salokannel:                    12.9.2024

Ilmailuliitto tienhaarassa osa 2 – mikä mättää?

Motto: Lähdin Ilmailuliitosta, mutta Ilmailuliitto ei lähde minusta

Kirjoitin äskettäin näille nettisivuilleni Suomen Ilmailuliiton (SIL) aiheuttamasta valtakunnallisen ilmailukoulutuksen suhmuroinnista (linkki). Suomen Urheiluilmailuopisto lakkautetaan, mutta koulutuksen siirto SIL:n huomaan on tökkinyt. En palaa tässä enempää aiheeseen, mutta onhan se yksi niistä asioita, joka mättää.

Myönteisiäkin asioita on runsaasti, uusia projekteja ja hankkeita, kilpailumenestystä ja joissakin lajeissa vilkasta toimintaakin. Kevyemmät lajit – lennokit, droonit, laskuvarjo, liitimet - ovat nyt hyvin esillä. Ne ovatkin ehkä ennakkoluulottomampia tulemaan mukaan.  Kynnys aloittaa ja toimia on niissä muita lajeja matalampi. Tämä kyllä toimii myös molempiin suuntiin, itsenäinen toiminta ilman keskusjärjestö- ja kerhoympäristöä on myös mahdollinen.
 
Lyhyesti, mikä mielestäni mättää:

-    Koulutus, varsinkin valtakunnallisen harrasteilmailun koulutus on möhlitty Suomen Urheiluilmailuopiston toiminta pilaamalla.  Siihen viittasin jo tuossa edellä.
-    Liiton toiminnan suuntaviivat eivät ole selkeät ja johdonmukaiset, strategia on vaikeasti lähestyttävä, ellei peräti ihan soopaa
-    Jäsenmäärä hupenee eikä vastaa ilmailuharrastajien todellista määrää, otetta jäsenistöön tai ilmailuyhdistyksiin ei ole
-    Liiton toimiston työskentelyilmapiiri, toimenkuvat ja johtaminen eivät ole kunnossa.
-    Lentokenttien ympäristöasioiden laiminlyöminen jo vuosikymmeniä sitten

Näistä siis jäljempänä.

Liiton strategia

Strategian julkistettu osa netissä on enemmänkin visiotyyppinen kuin varsinainen strategia. Olisi hyvä nähdä myös ne keinot, joilla tahtotilaan ja tavoitteisiin edetään, niistä ei nettisivuilla kerrota.

Strategian missioksi esitetään ilmailun yleiskuvana ’Monipuolisuus, Kannustus ja Riemu’. Valitettavasti nämä kuulostavat aika vaikeasti toteutettavilta aiheilta.

Monipuolisuutta, ainakin ilmailun lajien osalta, kyllä riittää ja on sitä aina ollutkin. Jopa niin, että se on järjestötasolla vaikeasti hallittavaa ja aiheuttaa hajanaisuutta. Vaikka yhteinen elementti on ilma, lajit poikkeavat toisistaan kovasti. Näin halutaankin. Lajit ovat vahvasti naulattu toimikunniksi, joilla on Ilmailuliitossa vahva asema. Lajipää edellä on menty vuosikymmeniä ja lajit elävät omaa elämäänsä eikä niiden toiminta ole välttämättä mitenkään tiukasti koordinoitu Liiton tavoitteisiin. Lajeilla ei myöskään aina ole kosketusta jäsenkerhojen toimintaan. Kovin tiukasti en soimaa, lajitoimikunnissa on myös hyvää työtä. Pitäisikö tätä lajien hajauttavaa vaikutusta kuitenkin pohtia tarkemmin? Monipuolisuutta on Liitossa muutakin: Projekteja, edunvalvontaa, palveluita ja ties mitä. Onko nämä kaikki vastuutettu jonkin hoidettavaksi, valvontaan ja tuloksien seurantaan? Organisaatiossa isot asiat helposti sulavat monien pienten asioiden alle.

Strategian visio-osassa on otsikkona myös ’Kannustus’. Hyvä ja palkitseva ilmapiiri on jo sellaisenaan kannustavaa. Mutta minulle ei oikein aukea miten se strategisena keinona toteutetaan? Miten se kirjoitetaan auki, jotta sitä voidaan toteuttaa? Kuka toteuttaa ja missä?

’Riemu’ strategian yleiskuvaosiossa kuulostaa hieman oudolta termiltä ilmailun yhteydessä eikä kuulu omaan sanavarastooni. Tottahan ilmailu on kiinnostavaa ja elämyksiä tuottavaa, mutta tietenkin myös pitkäjänteistä puurtamista ja kallista. Varmasti riemun hetkiäkin hyvien suoritusten yhteydessä, jos sanaa riemu halutaan käyttää. Mutta tässäkin on se sama, tällaisen visiotyyppisen esitystavan ongelma; miten se saadaan strategiseksi keinoksi?

Seuraavana strategiassa (visiossa) esitetään Ilmailuliiton strategian pääalueet. Niistä ilmatila ja ilmailupaikat on tyypillistä edunvalvontaa ja on tietenkin yksi SIL:n päätehtävistä.

Lentoturvallisuus on oltava aina mukana läpäisyperiaatteella kaikessa toiminnassa johon Ilmailuliitto voi osaltaan vaikuttaa. Mutta turvallisuuteen vaikuttavat monet asiat. Se on kohtalaisen hyvällä tasolla, mutta mihinkään nollatoleranssiin ei päästä. Harrastusilmailu on amatöörien käsissä, tekniikka ei aina täytä täysin turvallisia vaatimuksia ja koulutus- ja kokemustasot voivat olla vaatimattomia. Valitettavasti onnettomuudet johtuvat aina samoista syistä, hallinnan menetykset, polttoaineen loppuminen ja huonoon lentosäähän tuppautuminen. Tässä taitaa olla yleisempiä syitä. Ilmailuliitto voi omalta osaltaan vaikuttaa ohjauksella ja koulutuksen järjestämisellä koko harrastuskenttään. Vaatii hyvää organisointia ja pitkäjänteisyyttä sekä yhteistyötä lajien kanssa. Turvallisuudesta puhuminen on eri asia kuin toteutukseen tarttuminen. Joissakin lajeissa turvallisuustyö on hyvinkin analyyttistä, laskuvarjourheilu hyvänä esimerkkinä.

Ilmailulajit ovat strategiassa – kuinkas muuten – tietenkin otsikkotasolla esillä, vaikka ne valitettavasti näin monilajisessa liitossa kirjavoittavat toimintakenttää ja vaikeuttavat yhtenäisen strategian toteutusta.

Tämä strategia 2021 on päivitystä vuosien 2015-2020 strategiaan. Miten tämä liimataan siihen aiempaan, jää vielä epäselväksi. Tässä nettisivuilla saatavilla olevassa visiossa sanotaan: ’Varsinaiset toimenpiteet strategian saavuttamiseksi on koottu omaksi, käytännön toimenpiteet kuvaavaksi osiokseen’. Juuri tähän viittaavaa tekstiosaa toimenpiteistä, keinoista, toteutusvastuusta ja seurannasta tässä kaipailen. Kukaan ei tunnu siitä tietävän mitään. Eihän se mikään salainen strategian osuus voi olla? Päinvastoin, strategia tarvitsee toteuttajia ja toteutus on jalkautettava toimintaan mukaan nopeasti. Vanhan viisauden mukaan strategian tuhoaa organisaatiossa keskijohto. Se jatkaa työtään niin kuin ennenkin eikä ota uusia toimintatapoja käyttöön. Tässä Liiton tapauksessa keskijohtoon voisi lukeutua esimerkiksi liiton toimiston työntekijät ja lajitoimikunnat.

Tätä strategiaa on komeaa käyttää laadittaessa hakemuksia ja esitettäessä raportteja eri tahoille. Mitään käytännön toimenpiteitä se ei sisällä. Haiskahtaa myös maksetulta konsulttipuuhastelulta.

Liiton pitäisi päättää onko sen tehtävänä kehittää ilmailua maailmaa syleilevin sanankääntein, vai kehittyä järjestönä, jolla on selkeät päätehtävät.

Ilmailuliiton säännöt

Liiton sääntöjä on tällä vuosituhannella muutettu 11 kertaa. Niiden ajan tasalla pitäminen on välttämätöntä. Tutkistelin näitä Liiton sääntöjä lähemmin. Suuri osa muutoksista on muuttuneen tilanteen ja vaatimusten päivitystä.

Kuitenkin pari kohtaa kiinnitti huomioni. Syyskokous 2015 muutti sääntöjä siten, että Liiton kokoukselle tehtävät aloitteet on jätettävä viimeistään kuusikymmentä päivää ennen asianomaista kokousta. Tämä on aivan liian pitkä aika. Vuosikokousaloitteen voi tehdä kolme liiton varsinaista jäsentä (=kerhoa) yhdessä. Kevätkokouksen osalta aloitteen käytännön toiminta- ja valmisteluaika osuu edellisen loppuvuoden juhlakauteen ja syyskokouksen osalta loppukesään. Ovat hankalia ajanjaksoja käyttää ilmailussa järjestötoimintaan. Tällaiset aloitteet eivät ole heittämällä tehtävissä ja kerhoissakin on oma byrokratiansa. Kuuttakymmentä päivää ei tarvita mihinkään, kolmekymmentäkin riittäisi hyvin.

Tämän vuoden (-24) kevätkokouksessa lisättiin sääntöjen (4 § a ja b) jäsenlajeihin toimintamuodoltaan yleisilmailuun liittyvät yhteisöt. Sitkeä yrittäminen kannattaa, jäsenistö torppasi jo kahdesti aiempina vuosina tällaisen lisäysehdotuksen (linkki kirjoitukseeni asiasta). Minulle ei ole vieläkään selvinnyt mikä tällaisen muutoksen tarkoitus on? Tällaiselle yleisilmailua edustavalle yhteisölle on ollut kaikki mahdollisuudet liittyä jo vuosikausia. Mitään lisäarvoa muutos ei tuo, Ilmailuliittohan on ollut yleisilmailujärjestö koko ajan.

Jäsenyys Liitossa

Ilmailuliitto on enemmän harrastejärjestö kuin kilpaurheiluliitto. Kilpailulisenssien osuus suhteessa jäsenmäärään on pienehkö. Toisaalta niillä sidotaan kilpailemisesta innostunut jäseneksi. Osa lunastaa lisenssin ’varmuuden vuoksi’ - kilpailematta. Lisenssi tulee olla kaikissa SIL:n alaisissa kisoissa. Lajeja ja kilpailumuotoja on paljon. Niiden osanottajamäärä on aina pieni. Ilmailuliitto ei tarjoa mitään valmennusjärjestelmää lajeille yhdessä tai erikseen. Ulkomaisiin arvokisoihin lähteviä ei tueta taloudellisesti juuri mitenkään, paitsi osanottomaksuja maksetaan. Muutoin kisoihin lähtijät ovat omillaan. Tämä menettely on oikeastaan ainoa mahdollinen, sillä lajikirjo on suuri eikä taloudellisia mahdollisuuksia mihinkään merkittävämpää tukeen olisi. Valmennusjärjestelmää aikanaan kehitettiin kokeiluna, pääkohteena aluksi purjelento, mutta hanke jäi kesken. Viime aikoina on kuitenkin saatu kansainvälistä kisamenestystä monissa lajeissa ja se on hienoa.

Myös jäsenyys Ilmailuliitossa on osalla ’kannatuksen vuoksi’ -jäsenyyttä. Siinä ei ole mitään paheksuttavaa, niin se on monessa muussakin liitossa ja seurassa. Sellainen jäsen olin viime vuodet itsekin. Tietenkään tällainen passiivinen jäsenyys ei juurikaan kehitä Liittoa, vaikka jäsenmaksutuloja tulisikin. Rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta aktiivisuus ja yhteenkuuluvuus olisi vielä tärkeämpää.

Ilmailuliitto on kyllä markkinointihenkinen. Ilmailua markkinoidaan lLMAILU -lehdellä, päälentonäytöksellä ja nettisivujen kautta lajiesittelyin ja jäseneduista kertomalla. ILMAILU on nykyään näppärän näköinen julkaisu. Sen sisällön taso vaihtelee numeroittain ehkä vähän liikaa ja tällaiselle vanhalle konkarille siinä ei ole kovin paljon lukemista.

Yksi Liiton ongelma on (?), että ilmailua voi mainiosti harrastaa kuulumatta Liittoon. Omaa kalustoaan käyttävälle ei kerhojenkaan jäsenyys ole välttämättä tarpeen. Kerhot ottavat tietenkin mielellään jäseniä mutta usein jäsenkanta on kahdentyyppinen: pelkästään kerhoon kuuluvat jäsenet ja sen lisäksi myös Liittoon kuuluvat. Suurelta osin tämä on johtanut SIL:n jäsenmäärän jatkuvaan laskuun. Alle 7000 jäsentä on todella vähän ja järjestökuvioissa minisarjaa.

Jäsenmaksutulot ovat Liitolle edelleen huomattava tulovirta. Liiton jäsenyys kun maksaa erikseen kerhon jäsenyyden lisäksi. Liiton jäsenyys on myös melko kallis, 92 euroa henkilöjäseneltä sisältäen ILMAILU -lehden. Jos ILMAILU -lehti muutettaisiin verkkojulkaisuksi, alentaisiko se kustannuksia huomattavasti? Voitaisiinko liiton jäsenmaksua siten selkeästi alentaa? Tästä on keskusteltu jo aikaisemminkin. Itse olin aikanaan tällaista muutosta vastaan. Olisiko nyt aika? Saataisiinko jäsenmaksu tällä tavoin edullisemmaksi?

Kerhojen etuna nostaa SIL:n kuuluvaa jäsenmääräänsä olisi se, että sen äänimäärä Liiton kokouksissa kasvaisi. Tämä mahdollistaisi myös kerhojen tai lajien keskinäiset ’vaaliliitot’, jolloin liittokokouspäätöksiä ja siellä vaikkapa henkilövalintoja voitaisiin ’suunnitella’. Huonona puolena on varmasti pienten lajien jääminen jalkoihin ja niiden etujen huomioiminen voisi jäädä vähemmälle.

Ilmailuliitto pitää huonosti yhteyttä jäsenkerhoihinsa. Se pitäisi saada toimimaan. Myöskään lajitoimikunnat eivät välttämättä ole mitään kerhojen edustajia Liitossa. Tästä on poikkeuksia, mutta lajitoimikunta ei ole sama asia kuin lajikerhojen toiminta tai yhteydet niiden jäseniin. Kerhoja (ilmailuyhdistyksiä) on liitossa n. 200. Mitä kerhot ja niiden jäsenet Liitolta tarvitsevat?

Liiton jäsenmäärän lisäämisessä yhteyden saaminen niihin ilmailun harrastajiin, jotka eivät nyt kuulu liittoon, olisi ensimmäinen askel. Valmiit harrastajat olisivat se ensisijaisin kohderyhmä.

Liiton toimisto ja työntekijät

Pikkulinnut laulavat, että Liiton toimistolla on huono työskentelyilmapiiri. Ulospäin se on näkynyt ainakin henkilöstön nopeana vaihtuvuutena. Johtaminen ja toimenkuvat eivät ilmeisesti ole kunnossa. Useimmissa järjestötehtävissä pienehköt työyhteisöt ovat hyvin motivoituneita ja yhteen hitsautuneita. Osaamattomuus ja huono johtaminen tulisi nopeasti esiin ja organisaatio olisi vaarassa.

Tiedot Ilmailuliiton toimistohenkilöstön tulehtuneesta tilanteesta eivät ole uusia. Sellaisesta on kuulunut jo useamman vuoden ajan. On viitattu myös työpaikkakiusaamiseen. Onkohan SIL:n hallituksen viimeinkin nostettava kissa pöydälle ja aloitettava asian selvittäminen?

Ympäristöluvat ja lentopaikat

Ilmailuliitto on ollut mukana monen valvomattoman lentopaikan lakkautusuhan pelastustyössä mukana. Hyvä asia ja niissä monissa on taidettu onnistua. On kuitenkin yksi asia, josta olen henkilökohtaisesti jopa katkera. Nimittäin valvomattomien lentopaikkojen ympäristöluvat. Otin tämän esiin ainakin parikymmentä vuotta sitten Urheiluilmailuopistolla työskennellessäni. Oli selvästi nähtävissä, että lentopaikkojen ympäristöluvat tulevat olemaan paitsi uhka toiminnalle ja myös lisäten kustannuksia ja byrokratiaa. Näin kävi. Muistan Teiskon kipuilun ja vielä paremmin Räyskälän katastrofaalisen toiminnan rajaamisen. Ja nyt moni kenttä tuskailee ympäristölupien tai niiden uusimisen takia.

Miksi Ilmailuliitosta ei aikanaan mennyt vaikutusvaltainen delegaatio ympäristöministeriöön ehdottamaan, että lentopaikkojen ympäristöluvat tulisi yhdenmukaistaa? Tietenkin on lentopaikkakohtaisia poikkeamia, mutta luvan ’pohja’ olisi mahdollisimman samankaltainen. Nyt lentopaikat taistelevat yksin kohtuuttomien vaatimuksien kanssa esimerkiksi lupien uusinnan ja päivitysten osalta. Lupahakemuksista pyydettävät lausunnot ovat usein pelkkiä muodollisuuksia ja ympäristöviranomainen voi ne huoletta sivuuttaa.

Tässä tämä tällä kertaa. Ehkä kirjoitan vielä kolmannenkin kirjoituksen siitä, mitä liiton pitäisi näkemykseni mukaan tehdä. Jos itsestään selvyydet kiinnostavat. Ehkä kirjoitan, ehkä en.