(päivitetty 22.10.2011, alkuperäinen teksti 3/2008)

Vuoden -07 lopulla Urheiluilmailuopisto ja SIL:n purjelentotoimikunta järjestivät purjelentokerhojen puheenjohtajille ja avainhenkilöille luentopäivät. Suomen IGC-delegaatti ja PT:n jäsen Visa-Matti Leinikki piti tapansa mukaan hyvän luennon. Aiheena purjelennon esteet. Hän oli saanut lähtökohdan luentoonsa hieman aiemmasta IGC:n kokouksesta, jossa ranskalainen Roland Stuck oli esitellyt aihetta. Hänen luentopohjansa on seuraavassa hyvin vapaasti toimitettu kotimaiseen formaattiin. Yllättävän samanlaisia ovat pulmat myös muualla. Muiden ilmailulajien harrastajat voivat tästä varmaan peilata samankaltaisuuksia.

Seuraavassa on esitetty lyhyesti otsikossa ja kursiivilla näkökulma. Olen niitä voimakkaasti toimittanut ja lieventänyt alkuperäisiä - tarkoituksellisesti kärjistettyjä - ajatuksia. Kunkin näkökulman perään olen lisännyt (JS) omat kommenttini. Mistään syväluotauksesta ei ole kysymys, nämä asiat eivät ole uusia. Toivottavasti silti ajatuksia herättäviä.

Se vaatii omistautumista, paljon aikaa ja ryhmätyötä. Laji on sään orja. Se on ylisäädelty ja ilmatilan käyttö on koko ajan rajoitetumpaa.

JS: Tässä kaikki-mulle-heti - maailmassa sitoutuminen toimintaan, joka sisältää paljon rajoituksia ja reunaehtoja, saatetaan kokea hankalana. Olisiko sittenkin helpompaa valita harrastus, jossa harrastuksen puitteet toteutuvat mutkattomammin? Olisiko tässä myös vahvuus? Perehtyminen vaikeaan lajiin tuo tunteen asioiden hallittavuudesta. Ryhmätyön tarve sisältää mahdollisuuden monen kaipaamaan yhteisöllisyyteen - ystävät ja kaveriporukka ovat useimmille sentään aika tärkeitä. Miten tätä asiaa hyödynnetään ja vahvistetaan - sitä kannattaa nimenomaan kerhojen pohtia.

Se vaatii infrastruktuuria (lentokenttiä, lentokonehalleja ja kerhotiloja) sekä monimutkaista ja hyvin kehittynyttä laitteistoa (purjelentokoneita, hinauslentokoneita ja oheiskalustoa). Nämä ovat kalliita ostaa ja ylläpitää

Yhteiskunta on vetäytymässä aikuisharrastusten tukemisesta ja samaan aikaan sääntely (vaikkapa ilmailumääräykset ja ympäristöasiat) tuo mukanaan lisäkustannuksia, jotka eivät ole mikään pikkuasia

JS: Tyypillisesti, ja ymmärrettävästi, ilmailukerhot ovat painottaneet lentokalustoon. Kallis kalusto on jättänyt muut harrastuksen puitteet vähemmälle. Esimerkiksi lentokentät ja kerhojen tilat ovat vaatimattomia. Niiden kehittäminen on yksi haaste lisää, jatkossa varmasti välttämätön. Suomessa lajin valtakunnalliset organisaatiot (SIL ja Urheiluilmailuopisto) ovat saaneet poikkeuksellisen paljon suoria avustuksia. Pidämme sitä itse tietysti hyvänä asiana ja myös perusteltuna. Varmaa tukien saaminen pitkällä aikavälillä ei kuitenkaan ole. Tukea on tullut myös verhotummassa muodossa, kuten ilmaisina lentokenttinä. Kannattaa varautua siihen, että jatkossa ei mikään ole itsestään selvää. Tukiaiset aiheuttavat myös passiivisuutta, jolloin oma-aloitteisesti ei kehitetä mitään uutta. Olen varma, että ulkoa tulevan taloudellisen tuen väheneminen ei pitkällä aikavälillä ole pelkästään ongelma vaan jopa tilaisuus, jonka seurauksena tartutaan toimeen ja kehitetään uudenlaisia ratkaisuja. Maksajat löytyvät harrastajista itsestään ja heidän ideoistaan uudenlaisia toiminta- ja rahoitusmalleja hyödyntäen.

Lajin oppiminen on hidas ja vaikea prosessi, edistyminen on hidasta ja aloittelevat harrastajat jäävät usein ilman jatko-ohjausta. Lajista saadut hyvät kokemukset ovat henkilökohtaisia ja niitä eivät muut arvosta. Sitä vastoin virheistä kannetaan raskasta hintaa onnettomuuksien ja kalliiden, muidenkin toimintaa haittaavien konevaurioiden muodossa.

JS: Monessa lajissamme - ainakin purjelennossa - on saatavissa hyviä, henkilökohtaisia kokemuksia ja tyydyttäviä tuloksia vasta usean vuoden harrastamisen jälkeen. Monet eivät jaksa sinne asti. Purjelennon valmennusjärjestelmää on kehitetty ja sen fokus tulisi olla aloittelevien harrastajien jatko-ohjauksen systemaattisessa luomisessa. Kerhojen lähtö mukaan ja tuki asialle on aivan olennaista. Tarkoituksena ei ensisijaisesti ole huippu-urheilun ruokkiminen, vaan luoda harrastajille haasteellinen ja omaa osaamista kehittävä harrastusmalli. Kun puhutaan valmentamisesta, ajatellaan usein kilpaurheilua. Muun urheilun piirissä suurin osa valmennuksesta on suunnattu junioreihin sekä vastaavaan alkupään toimintaan. Tämä unohtuu usein. Suomessa on n. 7000 urheiluseuraa, joissa huippu-urheilua on vain minimaalinen osa. Ilmailukaan ei lähtökohtaisesti ole mitään kilpaurheilua, vaan suurimmalta osaltaan harrastustoimintaa. Kilpaurheilun huiput kyllä löytyvät, kun pohja saadaan kuntoon.

Se vetoaa hyvin kapeaan ryhmään ihmisiä. Mielikuva lajista on tekninen, elitistinen ja miesvaltainen, jossa kerhot ovat lisäksi usein haluttomia avautumaan tulokkaille. Sisäpiirin juttua? Keski-ikäinen tai vanhempi harrastajakunta kokee nuorison mukaantulon epämukavana ja vaativana.

JS: Toivottavasti mielikuvat eivät ole totuus? Ilmailusta ei varmasti tule koskaan massojen lajia (eivät tiedä mitä jäävät paitsi), mutta harrastajamäärän kaksinkertaistaminen ei pitäisi olla mikään temppu. Harrastajien - varsinkin uusien - pitäminen mukana on lienee asian ydin?

Purjelento nähdään varakkaille tarkoitettuna urheiluna ja ehkä myös riskialttiina lajina. Se ei ole trendikästä ja puoleensavetävää tai myönteisellä tavalla erottuvaa.  Pikemminkin kuva lajista on arvokkuuden ja soveliaisuuden heijastamaa: vanhahko ohjaaja istumassa purjelentokoneessaan. Lajin kilpailut ovat käsittämättömiä laajemmalle yleisölle.

JS: Tätä tosiasiaa on vaikea muuksi muuttaa. Edes uudet, GP -kisojen tyyppiset formaatit eivät ole mikään tae lajin saamisesta yleisön tietoisuuteen. Purjelennon suuret mestarit ovat muille kuin harrastajille käytännössä tuntemattomia. Pitäisi siis pohtia (ettei vaan olisi jo melko paljon pohdittukin) mikä on se mielikuva, jolla lajista saadaan kiinnostava. Ja joka pitää myös paikkansa!

Sitä tuodaan esiin sellaisilla arvoilla, joita ei nyt arvosteta (itsekurilla, ponnistuksilla, sitoutumisella) eikä se ole ehkä riittävän privaattia vaatiessaan yhteistoimintaa. Purjelennon koulutuksellista arvoa ei enää tunnusteta askeleena ammatti-ilmailijaksi. Ilmailuviranomaiset eivät anna sille riittävästi tukeaan esim. sääntelyä kohtuullistamalla.

Laji on riippuvainen vapaaehtoistyöstä, joka sekin on kriisissä. Sidokset valtionapuun ovat vahvat, mutta avustukset ovat periaatteessa uhanalaisia. Vapaaehtoistyön tekijät harkitsevat, voivatko he ottaa niitä vastuita, joita lajin hoitaminen edellyttää.

JS: Minulla itselläni on tunne, että kun asian eteen ponnistellaan ja siihen sitoudutaan, sen kokeminen on jotenkin arvokkaampaa. Vaikka monia muita "uusia" harrasteita usein arvostellaan lyhytjänteisiksi trendi-ilmiöiksi, jää huomaamatta, että niissäkin osaajat ja menestyjät ovat hyvin sitoutuneita ja asiaansa perehtyneitä. Luultavasti tulokkaat suhtautuvat kuitenkin vähintäänkin varovasti tähän ilmailuharrastuksen elämäntapapuoleen.

Harrastuksilla on yleensä kaksi päätunnusmerkkiä, joiden toteutuminen johtaa menestykseen. Ensinnäkin varsinaisen toiminnan on oltava helposti saatavilla ja käsillä Tapauksessamme se tarkoittaa pääsyä lentämään kohtuullisen yksinkertaisin menetelmin. Toiseksi harrastusyhteisössä toimiminen on koettava mukavaksi, sosiaaliseksi ja hauskaksi. Kuulostaa yksinkertaiselta metodilta, mutta näiden pääotsikoiden alla on todella paljon alaotsikoita, joiden toteuttaminen ei ole helppoa.

Vapaaehtoistyön saatavuus jatkossa on suuri uhka. Ilmailussa vaadittu tarkkuus, vastuut ja ajankäyttö eivät kohta ole enää järkevissä mittasuhteissa. Vapaaehtoistyön tekijöiden puutetta ei ole ratkaistu missään muussakaan harrastuksessa. Aina heistä on ollut pulaa ja tilanne edelleen pahenee. Myös vapaaehtoistyön tekijöitä tulee palkita antamalla heille itselleen hyvät harrastusmahdollisuudet ja varsinkin antamalla arvostusta ja kiitosta.