Yhteystiedot

Jukka
Salokannel
15100 Lahti
040 123 4567

Hiihtäjät taas maailmankartalle (21.11.2011)

Oletteko muuten huomanneet, että mitä kauheammaksi tämä hiihdon julkisuuskuva (joka epäilemättä on täyttä todellisuutta) muuttuu, sitä innokkaammin lajia televisiossa ja muissakin medioissa markkinoidaan. On saatavilla oikein omaa maksukanavaa ja maailmankuppeja mainostetaan monta kertaa tunnissa. Lisämarkkinointia tehdään erityisesti YLEn kaikilla mahdollisilla kanavilla esittämällä järjettömiä haastatteluja ja tuloksia pari vuorokautta jonkin kisan jälkeen kaikissa mahdollisissa urheilulähetyksissä. Onkohan hommassa moraali ihan kohdallaan?

Luultavasti tässä takana on median hillitön hinku pitää laji hinnalla millä hyvänsä pystyssä. Panokset ovat kovat, suurilla kisoilla on paljon ohjelma-aikaa ja sitähän ei voi näyttää tyhjille seinille. Kaikenlaisille sponsoreille ja mainostajille täytyy saada se siivu mistä on sovittu. Kysymys on urheiluviihteestä, joka taas on bisnestä ja sen takana on myös työpaikkoja. Muillekin kuin ruskeakielisille urheilutoimittajille. On vaikka minkälaista valmentajaa, urheilupomoa, voitelumestaria, mainosnikkaria, televisioväkeä äärestä laitaan ynnä paljon muuta. Valtavasti väkeä, jolle on tästäkin katastrofista leipä revittävä. Sen voi ymmärtää, mutta ei hyväksyä.

Kestävyyshiihdon lipevien kasvojen pelastamisoperaation rinnalla väkivalta- ja tappelulaji jääkiekko alkaa tuntua konstailemattoman yksinkertaiselta ja simppeliltä viihteeltä. Toisaalta täytyy antaa säälipisteitä myös potkupalloväelle, karmea yritys ja touhuaminen päästä kansainväliseen kärkeen tai edes joskus saada maajoukkue arvokisoihin. Sitä ei tule tapahtumaan, ainakaan ennen kuin maajoukkueessa pelaa maahanmuuttajataustaisia tarpeeksi monta (eli kaikki). Hyvää Mr. Bean - tasoista viihdettä on seurata näitä kompuroivia ponnistuksia karsinnoissa ja maaotteluissa. Otteluita ei jaksa katsoa, tylsä on tylsää, sitkeyttä voi sentään arvostaa.

Mutta takaisin hiihtoon. Varsinaisesti matto lajin uskottavuuden alta vedettiin Lahdessa v. 2001. Hiihto oli niitä harvoja lajeja, joita jollain tapaa seurasin. Käryjen jälkeen oli petetty ja tunkkainen olo. Ei koskaan enää, tätä en enää seuraa, ja se on jokseenkin pitänyt. Eikä turhaan, farssi on eri muodoissaan jatkunut. Nyt seuraan kylmin silmin homman ympärillä pyörivää petollista mediasirkusta ja teen havaintojani. Mitään ilonaihetta ei ole ilmennyt.
 
Enkö siis ole lainkaan urheiluihmisiä? Olen, mutta suurella varauksella ja aika horjuvalla pohjalla. Uskoisin vanhanaikaisesti urheilun (siis huippu) olevan sen tarjoaman viihteen (sekään ei ole kokonaan negatiivista) lisäksi olevan innostavana esimerkkinä ohjaamalla kansalaisia liikuntaharrastuksen pariin. Suurelta osin varmaan liiallista idealismia, mutta pitäähän sellaista edes vähän olla. Vaikeaa on muutenkaan suhtautua täysin kielteisesti, olinhan sentään liikuntaopistolla töissä 26 vuotta ja sinä aikana hankin paljon alan urheiluun ja järjestötoimintaan liittyvää täydennyskoulutusta. Saadusta opista kiinnostikin eniten yhdistystoiminta, sen lainalaisuudet ja vapaaehtoistyön johtamisen vaikeudet mutta myös onnistumisten tarinat.